Jonottaako?

Jonottajia

Kävin laboratoriokokeissa. Siellä oli hieno numerolippuautomaatti oven pielessä. Lapussa automaatin yläpuolella kehotettiin ottamaan vuoronumero aparaatista. Tein työtä käskettyä, sain lipun ja jäin odottamaan. Minulla oli hirveä nälkä. Oli syönyt viimeksi edellisiltana, saamieni laboratorionlähestymisohjeiden mukaisesti. Jonossa ennen minua oli ainakin tuhat henkilöä. Mutta istuin silti tuolille odottamaan. Odotin, niin kuin suomalainen vain voi odottaa. Katselin vuoron perään seinille, kattoon, omia kengänkärkiäni ja numerotaulua. Pyörittelin peukaloitani, raavin niskaani, heiluttelin jalkojani. En kehdannut katsoa ketään silmiin, enkä aloittaa keskustelua. Vatsani kurni.

Vihdoin kun kaikki kymmenentuhatta ennen minua odotellutta oli käynyt laboratorion oven toisella puolella palaten sieltä naama valkoisena, käsi puristaen toisen käden kyynärtaivetta, tuli minun vuoroni. Astuin täysin vailla itseluottamusta sisään ja istuin tuolille. Ojensin käteni laboratoriohenkilön käskystä ja hän aloitti operaation. Hän teki sen hyvinkin varovaisesti kerrottuani, etten oikein kestä veren näkemistä. Sitten hän lorotti suonistani ainakin sata litraa verta koeputkiin. Mutta vasta sen jälkeen, kun muutaman harhapiston jälkeen löytyi se suoni, mikä sisälsi verta. Helppo nakki, en pyörtynyt. Tällä kertaa. Kerran aikaisemmin olin menossa luovuttamaan verta. Edessäni jonossa herrasmies pyörtyi, kun häneltä otettiin sormesta verikoe veriryhmän selvittämiseksi. Minä meinasin pyörtyä siinä samalla. Pyörsin pois jonosta ja lähdin kotiin.

Labrassa oli vielä jäljellä EKG. Sillä katsottiin kuinka sydämeni lyö. Eli tarkistettiin, että olin vielä verikoekoettelemuksen jälkeen oikeasti hengissä. Sille, että asiat tehtiin tässä järjestyksessä, oli siis selkeä syy. Olisi ollut verrattain hankalaa ja hyödytöntä ottaa verikoetta, jos sydämeni ei olisi toiminut. Minut selätettiin sairaalapetiin ja minuun teipattiin pyöreitä antureita sinne tänne. Niihin kiinnitettiin kaikkiin johto, jonka toinen pää oli kytketty eräänlaiseen piirturiin. Käskettiin hengittää rauhallisesti ja pysyä hiljaa paikallaan. Toimin käskyjen mukaisesti ja katselin sivusilmällä, kun piirturi piirsi tasaista käyrää. Ilmeisesti olin siis elossa. Vatsani ainakin oli.

Laboratoriokokeiden jälkeen tallustelin terveyskeskuksen ilmoittautumistiskille varaamaan aikaa tulosten läpikäymiseen. Tai olisin tallustellut, mutta siinäkin oli melkein koko kylä jo jonottamassa. Liityin jonon jatkoksi ja toivoin pääseväni luukulle ennen kuolemaani. Kun olin jo melkein luukulla, pihaan kaarsi ambulanssi, joka toi jonkun hätätapauksen mukanaan ja koko henkilökunta häipyi sen mukana johonkin. Siinä sitä seuraavaksi odotettiin, josko henkilökunta jossain kohtaa palaisi. Olin edelleen hiljaa, enkä ottanut katse- enkä muutakaan kontaktia keneenkään. Käteni olivat huomaamattani puristuneet kevyesti nyrkkiin. En hymyillyt. Sitten aivan yht’äkkiä tunsin huimausta, nojauduin seinään ja valuin sitä pitkin lattialle. Maailman sumentuessa ympäriltäni mietin, voiko jonotukseen kuolla?

Heräsin takaisin tähän todellisuuteen toimenpidehuoneessa, hoitajan hääriessä ympärilläni. Hän kertoi, että olin pyörtynyt. Ilmeisesti paaston, verikokeiden ja verenpaineen nousun yhteisvaikutuksesta. Mitään hätää minulla ei kuulemma ollut. Hoitajan tuoma sämpylä ja kahvi toimivat hyvin korjaussarjana ja elämä alkoi taas voittaa. Kun huimaus oli ohi, palasin takaisin vastaanoton ilmoittautumiseen ja tällä kerta ei tarvinnut jonottaa. Sain soittoajan lääkärille, joka kertoisi minulle silloin selkokielellä laboratoriokokeiden tulokset. Lähdin tyytyväisenä autolleni ja ajoin kaikesta tapahtuneesta huvittuneena, pieni hymynkare suupielessäni, kotiin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *