Tekijä: admin

Kävin laboratoriokokeissa. Siellä oli hieno numerolippuautomaatti oven pielessä. Lapussa automaatin yläpuolella kehotettiin ottamaan vuoronumero aparaatista. Tein työtä käskettyä, sain lipun ja jäin odottamaan. Minulla oli hirveä nälkä. Oli syönyt viimeksi edellisiltana, saamieni laboratorionlähestymisohjeiden mukaisesti. Jonossa ennen minua oli ainakin tuhat henkilöä. Mutta istuin silti tuolille odottamaan. Odotin, niin kuin suomalainen vain voi odottaa. Katselin vuoron perään seinille, kattoon, omia kengänkärkiäni ja numerotaulua. Pyörittelin peukaloitani, raavin niskaani, heiluttelin jalkojani. En kehdannut katsoa ketään silmiin, enkä aloittaa keskustelua. Vatsani kurni.

Vihdoin kun kaikki kymmenentuhatta ennen minua odotellutta oli käynyt laboratorion oven toisella puolella palaten sieltä naama valkoisena, käsi puristaen toisen käden kyynärtaivetta, tuli minun vuoroni. Astuin täysin vailla itseluottamusta sisään ja istuin tuolille. Ojensin käteni laboratoriohenkilön käskystä ja hän aloitti operaation. Hän teki sen hyvinkin varovaisesti kerrottuani, etten oikein kestä veren näkemistä. Sitten hän lorotti suonistani ainakin sata litraa verta koeputkiin. Mutta vasta sen jälkeen, kun muutaman harhapiston jälkeen löytyi se suoni, mikä sisälsi verta. Helppo nakki, en pyörtynyt. Tällä kertaa. Kerran aikaisemmin olin menossa luovuttamaan verta. Edessäni jonossa herrasmies pyörtyi, kun häneltä otettiin sormesta verikoe veriryhmän selvittämiseksi. Minä meinasin pyörtyä siinä samalla. Pyörsin pois jonosta ja lähdin kotiin.

Labrassa oli vielä jäljellä EKG. Sillä katsottiin kuinka sydämeni lyö. Eli tarkistettiin, että olin vielä verikoekoettelemuksen jälkeen oikeasti hengissä. Sille, että asiat tehtiin tässä järjestyksessä, oli siis selkeä syy. Olisi ollut verrattain hankalaa ja hyödytöntä ottaa verikoetta, jos sydämeni ei olisi toiminut. Minut selätettiin sairaalapetiin ja minuun teipattiin pyöreitä antureita sinne tänne. Niihin kiinnitettiin kaikkiin johto, jonka toinen pää oli kytketty eräänlaiseen piirturiin. Käskettiin hengittää rauhallisesti ja pysyä hiljaa paikallaan. Toimin käskyjen mukaisesti ja katselin sivusilmällä, kun piirturi piirsi tasaista käyrää. Ilmeisesti olin siis elossa. Vatsani ainakin oli.

Laboratoriokokeiden jälkeen tallustelin terveyskeskuksen ilmoittautumistiskille varaamaan aikaa tulosten läpikäymiseen. Tai olisin tallustellut, mutta siinäkin oli melkein koko kylä jo jonottamassa. Liityin jonon jatkoksi ja toivoin pääseväni luukulle ennen kuolemaani. Kun olin jo melkein luukulla, pihaan kaarsi ambulanssi, joka toi jonkun hätätapauksen mukanaan ja koko henkilökunta häipyi sen mukana johonkin. Siinä sitä seuraavaksi odotettiin, josko henkilökunta jossain kohtaa palaisi. Olin edelleen hiljaa, enkä ottanut katse- enkä muutakaan kontaktia keneenkään. Käteni olivat huomaamattani puristuneet kevyesti nyrkkiin. En hymyillyt. Sitten aivan yht’äkkiä tunsin huimausta, nojauduin seinään ja valuin sitä pitkin lattialle. Maailman sumentuessa ympäriltäni mietin, voiko jonotukseen kuolla?

Heräsin takaisin tähän todellisuuteen toimenpidehuoneessa, hoitajan hääriessä ympärilläni. Hän kertoi, että olin pyörtynyt. Ilmeisesti paaston, verikokeiden ja verenpaineen nousun yhteisvaikutuksesta. Mitään hätää minulla ei kuulemma ollut. Hoitajan tuoma sämpylä ja kahvi toimivat hyvin korjaussarjana ja elämä alkoi taas voittaa. Kun huimaus oli ohi, palasin takaisin vastaanoton ilmoittautumiseen ja tällä kerta ei tarvinnut jonottaa. Sain soittoajan lääkärille, joka kertoisi minulle silloin selkokielellä laboratoriokokeiden tulokset. Lähdin tyytyväisenä autolleni ja ajoin kaikesta tapahtuneesta huvittuneena, pieni hymynkare suupielessäni, kotiin.

Uuden vuoden aatto. Olen totaalisesti tinoissa, sekaisin shampanjasta ja kaikesta muusta illan mittaan nauttimastani alkoholista. Istun penkillä satamalaiturilla ja hihittelen itsekseni. Istun siksi, että jalat eivät ole minun omani. En löytänyt omiani ja otin tämän parin mukaani ravintolan narikasta, kun minut heivattiin sieltä portsarin toimesta ulos. Valitettavasti ne ovat eri paria ja kieltäytyvät toimimasta niin kuin luultavasti haluaisin. Sain kuitenkin raahattua niitä sen verran perässäni, että pystyin rantautumaan satamaan. Ravintola Kissanviikset! On siinäkin nimi. Vaan väliäkö sillä. Siellä ei enää huolittu minun rahojani ja hurmaavaa seuraani, vaan minut ulkoistettiin tylysti, vaikka olin tuhlannut vuodenvaihdetta juhlistaakseni viimeisetkin euroni hyvään ruokaan ja runsaaseen määrään palanpainiketta. Pitäköön tunkkinsa!

Tunnustelen taskujani. Sinne-tänne hapuilevat sormeni löytävät takin sivutaskusta tupakat ja sytkän. Saan kuin saankin muutaman kirosanan avittamana kaivettua askista tupakan ja pystyn saamaan sen jo neljännellä kerralla oikein päin suuhuni. Tulta en ehdi tupakkaan edes yrittämään, koska jostain sisuksieni syövereistä kumpuaa pahoinvoinnin aalto, joka pakottaa minut kumartumaan penkin selkänojasta tukea ottaen sen taakse ja sylkäisemään melkoisen osan kalliilla euroilla maksetuista juomista ja ruoista roskiksen taakse nurmikolle. Kyökin ja kiroilen vielä perään, mutta lisää ei tule. Ainakaan heti. Katselen sumein silmin aikaansaannostani, yrittäen kovasti muistaa missä vaiheessa olen syönyt raketti-spagettia ja mämmiä? Tai siltä se ainakin näyttää. Kyseisen ravintoyhdistelmän ulkonäkö ja ilmoille tulviva tuoksu saa refluksini taas aktiiviseksi. Kyökkään uudestaan.

Hetken päästä sisuskaluni rauhoittuvat ja saan tupakkaan tulen. Tupakansavu helpottaa oloani hetkeksi. Muistan povitaskussani asuvan taskumatin. Otan sen esiin, ravistan sitä ja kuulen ilokseni nesteen hölskyvän sen sisällä. Humalainen mieleni toteaa ainetta olevan vielä hyvin jäljellä. Otan varovasti pienen huikan ja tunnustelen, päätyykö aine hummalluttamaan minua lisää, vai pyrkiikö se samantien ulos. Vaikutus on toivomani ja otan toisen, kunnollisen ryypyn. Minulla on toisessakin taskussa Matti, mutta se asuu kukkarossa, eikä se pysty lohduttamaan minua niin kuin tämä taskuversio.

Satama on hiljainen. Kaikki muut ovat ottamassa ravintoloissa tai kotonaan pohjia uuden vuoden vaihtumisen kunniaksi. Minä istun yksin penkillä tupakka suussa ja katselen tyhjin silmin satama-altaaseen. Totean ilman olleen edellisinä päivinä sen verran kylmä, että vesi on jäätynyt. Huomaan hämärässä valaistuksessa parinkymmenen metrin päässä rannasta ison puuläjän, jota on kerätty pitkin loppuvuotta lautalle kokoksi ensi kesän juhannusta varten. Muistan edellisenä kesänä erään päivän pikkutunneilla ravintolasta palatessani ajaneeni ”lainatulla” polkupyörällä tänne ja istahtaneeni samalle penkille jossa nyt istun. Humalaisen itsevarmuudella olin riisuutunut ja suorittanut onnekkaasti aamu-uinnin pari kertaa kokkopuiden ympäri. Sillä välin joku oli hälyttänyt virkavallan paikalle. Minut pidätettin, puettiin ja vietiin putkaan selviämään. Myöhemmin sain sakot siveellisyysrikoksesta yleisellä paikalla.

Katson kelloa, tai siis oikeastaan tarkistan ajan kännykästä. Kellon olin myynyt jo aikaa sitten rahapulassa. Puolen tunnin päästä on keskiyö. Kaivan taskumatin uudestaan esiin, tyhjennän sen suuhuni kerralla ja ähkäisen päälle. Otan kännykkäni ja kirjoitan ryhmäviestinä uuden vuoden toivotuksen kaikille ystävilleni. Lähetän viestin. En saa vastausta kummaltakaan.

Katseeni lukittuu hämärässä olevaan puukasaan. Humalaiset aivoni saavat odottamatta kuningasajatuksen. Mitäpä jos tekisinkin vuoden vaihteen kunniaksi oikein kunnollisen oman roihun. Tuolla on kasa puuta ja minulla sytkä. Ja järvessä jäätä sen verran, että pääsen puiden luokse. Ajatus roihahtaa liekkeihin ja samaa ajattelin tehdä puukasalle. Nyt vaan sytykettä jostain. Roskis! Siellä on varmaan paperia tai jotain muuta sytykkeeksi kelpaavaa. Jess, tungen taskut täyteen löytämiäni grillituotteiden käärepapereita ja huomaan laiturin reunalle hoippuessani tottuneeni jo kohtuullisesti vieraisiin jalkoihini.

Laskeudun varovasti satamaportaita pitkin jäälle. Jää vaikuttaa lujalta. Ainakin se tuntuu kantavan painoni. Lähden hoipertelemaan kohti puukasaa. Jää ritisee allani, mutta kestää. Mietin, että lujuuttaan se vaan ritisee. Olen humalapäissäni kävellä ohi määränpäästäni, mutta korjaan suunnan ajoissa ja pääsen puiden viereen. Kaivan roskispaperit taskuistani ja asettelen ne sopivaan rakoon puiden sekaan. Saan ne muutamalla yrityksellä syttymään. Lämmittelen hetken käsiäni tulen loimussa ja lähden sitten hoippuen perääntymään takaisin laituria kohtia liekkien voimistuessa.

Silloin räjähtää taivas yhtäkkiä valomereksi jumalattoman jysäyksen saattelemana, jonka voimakkuutta jäinen järvi vielä tehostaa. Tämä on startti kaupungin järjestämään ilotulitukseen. Pysähdyn katselemaan suu auki niska kenossa taivaan paukkuvia valoilmiöitä ja muistan, että nyt pitää tehdä uudenvuodenlupaus. Teen asennon, yritän olla horjumatta ja lausun käsi lipassa juhlallisesti ääneen: ”Tänä vuonna kuuntelen presidentin uudenvuodenpuheen loppuun saakka”.

Ilotulituksen loppuhuipennus jysähdyksineen saa minut horjahtamaan. Kaadun kyljelleni. Jää pettää altani ja joudun veden varaan. Vesi on märkää ja kylmää. En saa käsilläni minkäänlaista otetta liukkaan jään reunoista, eikä vieraat jalkani osaa uimaliikkeitä. Otteeni jään reunasta irtoaa ja vajoan hiljaa veden alle. Samalla tunnen, kuinka satama-altaan voimakkaat virtaukset vetävät minut mennessään yhä syvemmälle…

Mies lyhyt ja paksu
vankoilla jaloillaan
menemään puuskutti,
vauhdista hikoili.

Terävä nenänpää
viiksien varjosta
välillä vilahti,
huulille istahti.

Viikset valtaisat
poskilta taaksepäin,
liehuen heiluen
korville kurkotti

Hikeä otsalla,
kiirettä matkassa.
Kättänsä heilautti
heilalleen vilkutti.

Vastaansa asteli
miestäkin pulskempi
nainen ja hihkaisi:
Albert, ja törmäsi.

Kumpikin taaksepäin
peffalleen lennähti.
Kadulle istahti,
kommellus nauratti.

Naurultaan kumpikaan
sanaa ei saanut.
Sitten mies äkisti,
runonsa lausahti:

”Raks, raks, raks,
nikamat sanoi naks,
kun yritin selkääni taivuttaa,
vauhdissa suulle suukottaa.

Raks, raks, raks,
sydän sanoi naks, naks.
Nyt yritän rakkauttain osoittaa,
suorittaa lempeää kosintaa.

Siis naks, naks, naks,
vaimoksein tuletko, raks?”

Minulla on uudehko harrastus. Pelaan kerran viikossa bridgeä paikallisessa kerhossa. Tai pelaan ja pelaan, mutta yritys on kova. Bridge on neljän hengen peli, jossa pelataan pareittain. Tarkoitus olisi voittaa toinen pari. Niin kuin tenniksen nelinpelissä, mutta mailat on korvattu korteilla ja pistelaskusta pitää itse huolehtia. Kun tennistä pelataan nurmikolla tai hiekalla, niin bridgen peluu taas tapahtuu vihreän veran äärellä. Niin kuin snookerissa, mutta ilman pelialueen valleja ja keppejä. Istualtaan.

Toisin kuin tenniksessä, bridgeä pelatessa ei tule hiki, kun ei tarvitse liikkua kuin korkeintaan pöydästä toiseen. Niin, tai tuskanhiki saattaa tulla, jos ei peli ota kulkeakseen. Mutta sitä ei lasketa. Muuten bridgessä pitää laskea. Koko ajan. Kortteja, pisteitä, tikkejä ja valtteja. Eikä pelkästään omia, vaan myös partnerin ja vastapelureiden. Koneita ei saa käyttää. Kaikki laskutoimitukset pitää suorittaa päässälaskuna. Mikä lisää väärinlaskun riskiä. Ja jos laskee tarpeeksi paljon väärin, häviää pelin todennäköisesti jo ennen pelin alkua.

Pelin alussa lasketaan kortit. Jokaisella pitäisi olla niitä 13. Ja sitten lasketaan korteista pisteet. Pisteiden perusteella tarjotaan jotain. Pöydällä on sellainen tarjouslaatikko, joka sisältää kaikkien mahdollisten tarjousten laput ja niiden lisäksi muutaman muun, joiden merkitystä en vielä tarkkaan tiedä. Kaikki tarjoavat vuorollaan lappuja näyttämällä jotain. Tämä on se kaikkein sekavin kohta pelissä, kun pitäisi itse tarjota oikein ja samalla ymmärtää mitä vastapuoli ja partneri tarjoavat. Ja taas lasketaan. Kun on tarpeeksi pitkään tarjoiltu, kuka mitäkin ja laskettu, lasketaan kortit hetkeksi pöydälle ja sitten aletaan pelaamaan. Laskennan ja tarjousten perusteella voidaan päätyä joko valttipeliin, peliin ilman valttia tai sitten ohipeliin, jossa kukaan ei ole tarjonnut mitään. Silmäpeli, älytön ilmeily ja vastustajan solvaaminen on pelin aikana kielletty. Kuin myös partnerin neuvominen. Vastustajan kortteja voi katsoa, jos hän hölmöyksissään näyttää ne.

Kortit pidetään yleensä kädessä. Paitsi tarjouskilvan voittaneen pelaajan partnerin pitää ensimmäisella pelivuorollaan levittää korttinsa pöydälle kaikkien nähtäväksi. Sitten keräillään tikkejä pitkin jakoa ja lopussa taas lasketaan. Tällä kertaa saavutettujen tikkien määrä. Ne kirjataan sähköiseen tuloshärveliin, joka on langattomasti yhteydessä pelinjohtajan tietokoneeseen. Kaikki kirjaukset tallennetaan tietokoneelle loppulaskentaa varten.

Jakoja on yleensä reilut 20 ja peli-ilta kestää yleensä nelisen tuntia. Koska jakoja on noinkin paljon, ne on tehty valmiiksi koneella, joka sekoittaa kortit ja jakaa ne neljään 13 korttia sisältävään kasaan. Kaikki parit pelaavat kaikki jaot. Vastustajapareja vaihdetaan pitkin iltaa ennalta arvotun järjestyksen mukaisesti. Tarkoitus olisi kai, että jokainen pari joutuisi kerran kohtaamaan toisensa.

Kun kaikki jaot on pelattu kaikkien osalta, peli-ilta loppuu ja julistetaan voittajat. Tietokone on laskenut kaikille, saavutettujen tikkien perusteella jonkun käsittämättömän kaavan avulla prosenttiluvun, joka määrittää lopullisen sijoituksen. Riippumatta siitä kenen kanssa pelaan, olen aina häntäpäässä ja lasken päiviä hetkeen, jolloin minun peliesityksiäni ei enää tarvita. Toistaiseksi olen vielä aina saanut uuden yrityskerran…

Olen n.8 viimeisintä vuotta elämästäni ”näytellyt”. Milloin mitäkin, mutta pääasiassa harrastajateatterissa kulloisenkin ohjaajan määrittelemiä roolimalleja. En ole koskaan välittänyt teatterista. En osaa, enkä halua näytellä! Olen inhonnut näyttelemistä siitä saakka, kun jouduin esittämään joulukuusta kansakoulun joulunäytelmässä ja se kuusesta käsiin tarttunut pihka ei lähtenyt kuin kulumalla.

Mutta kun sitä yrittää olla solidaarinen ja auttaa ystävää hädässä, eli tässä tapauksessa teatteria miesnäyttelijäpulassa. Minun näyttelemiseni on ollut enimmäkseen päämäärätöntä rimpuilua sanojen, eleiden ja ilmeiden ilottomassa sekamelskassa. Kompurointia kliseisten maneereiden ja unohdettujen repliikkien loputtomassa suossa. Mutta kaikesta edellä mainitusta huolimatta olen väkisin rämpinyt minulle määrätyt osat läpi. Muusikkona olen tottunut juoppoihin, tuttuihin, puolituttuihin ja kollegoihin, jotka aina keikan jälkeen taputtelevat selkään ja kehuvat suorituksen maasta taivaaseen. Joskus jopa selvin päin, mutta silti useimmiten tarkoittamatta sitä. Olen ollut havaitsevinani samanlaista reagointia myös teatteriväen keskuudessa. Se ei aina tunnu hyvältä silloin, kun tietää, ettei oma osuus olisi juurikaan pahemmin voinut reisille mennä.

Mutta ettei menisi ihan voivotteluksi, on minulla teatterin parissa ollut hyviäkin hetkiä. Olen saanut tehdä musiikkia näytelmiin, valaista näytelmiä ja luoda niihin omia äänimaailmoja. Olen saanut nikkaroida ja auttaa teknisellä osaamisellani teatterin tekniikkaa eteenpäin. Olen myös saanut tutustua moneen erilaiseen, ihanaan ihmiseen. Kiitos! Ja kiitos vielä siitä, että silloin joskus sain liittyä mukaan! Se pelasti minut erakoitumiselta jäädessäni eläkkeelle.

Olen huomannut, että järjenjuoksuni ja liikkeeni hidastuvat hiljalleen koko ajan ja tiimalasissani alkaa hiekka käymään vähiin. Palikat tippuvat suusta ja nivelet narskuvat kuivuuttaan. Kohti vääjäämätöntä loppua mennään, mutta uskon ja toivon vahvasti, että sinne on vielä pitkälti matkaa. Vaikka keho hiljalleen hajoileekin, niin mieli on ainakin vielä vahva. Tänään viimeistä kertaa esitettävän näytelmän jälkeen minulla alkaa nyt uudet leikit uusien kavereiden kanssa. Jossain muualla kuin teatterissa. Minulla on niin paljon tekemättömiä asioita, joista haluan saada vielä suurimman osan tehtyä ja vähintään yhtä paljon unelmia, jotka odottavat toteutumistaan. Niille varattu aika alkaa huomenna…

Mää olen Lalli. Tai virallisemmin Markku. Asun ikivanhan merenpohjan päällä Porissa. Tarkemmin sanottuna Noormarkussa, Ratikylän raitin varrella. Olen syntynyt ja elänyt jotakuinkin puolet elämästäni täällä. Mikä on hianoo! Tuossa taustalla on raitin varrella mun lapsuudenkotini 1960-luvulla otetussa kuvassa. Ajalta ennen asfalttiteitä.

Mää olen tehnyt vähän kaikenlaista tässä pitkin matkaa ja mietin mitä vielä voisin kokeilla. Huomasin, että en ole kirjoitellut mitään julkisesti. Tämän havainnon jälkeen perustin tämän sivuston, johon ajattelin silloin tällöin julkaista kirjoittamiani tarinoita. Eli tää on siis ilmeisesti mun blogi. Onpa muuten vaikee sana lausua ja kirjoittaa!

Hommasin marraskuun lopulla mustan perjantain alelaarista hurjan kasan uusia ja vähän käytettyjä sanoja. Ajattelin alkaa niitä nyt sitten täällä järjestelemään. Katsotaan mitä syntyy. Tarinani tulevat sisältämään asiaa, tai sitten ei. Vähän kaikenlaista olisi luvassa. Runoista laululyriikoiden ja pakinoiden kautta lyhyisiin novelleihin. Tai sitten ihan jotain muuta. Mutta koko ajan pieni pilke silmäkulmassa. Kaikkea kirjoittamaani ei kannata ottaa ihan kirjaimellisesti. Ja kun en ole mikään kirjailija, niin tarinoissani saattaa olla amatöörimäisiä kauneus-, tekniikka- ja kielioppivirheitä. Tämä varoituksena kielipoliiseille tässä yhteydessä mainittakoon.

Kiitos kun jaksoit tähän asti!
Toivottavasti jaksat vielä eteenpäin ja haluat palata takaisin uusien tarinoiden toivossa myöhemminkin!

Markku Lahti

PS. Olen mää jotain muuta saanut verkkoon aikaiseksi jo ennen tätä blogia - tsekkaa tämä linkki!